Mä rakastan sua

"Mä rakastan sua<3" -virke, taitaa olla aika monella ihmisellä parisuhteessa se lause, jota kuulee, joko liikaa tai ei koskaan. Tänään mä tajusin meidän suhteessa sitä olevan tosiaan liikaa. Miettikää nyt, joka ilta, kun mennään nukkumaan, se tuttu rakkauden tunnustus kuuluu, samoin puheluiden lopussa, tai kun lopetetaan, joku pidempi tekstari maraton, saatika sit, jos lähdetään vähäksi aikaa pidemmäksi toisesta. Kyllä, se menettää merkityksensä. Syynä on se, että se sitä hoetaan tarpeettomissa tilanteissa, arkipäiväisissä asioissa, joten siitäkin tehdään osa arkipäivää. Onko rakkaus sitten oikeasti tylsää? Ei ole. Rakkaus on täynnä intohimoa, sen kuuluu olla täynnä läheisyyttä, välittämistä ja yhdessä olemista. Rakkaus on täynnä sotimista ja vihaa. Rakkaus ei näy pelkästään lauseena "minä rakastan sinua.", vaan myös tunteina ja tekoina. 

Tajusin, että meillä on kyllä niitä tunteita ja tekoja, mutta aivan liikaa sanoja. Varmasti jokainen nainen ja mies tulee jossain vaiheessa kuulemaan liikaa sitä lausetta. Mun mielestä s
en sanominen pitäisi herättää ihanaa tunnetta, jopa kiihottumista ja sydämen lyöntejä. Nyt, kun sitä sanoo joka päivä, joka kohdassa, se ei tunnu miltään. Se on kuin koputtaisi tyhjää puun runkoa. Ei mitään.

Se pitää osata sanoa oikeassa hetkellä ja oikeassa paikassa, myös oikealla tavalla. Jokainen tottakai sanoo sen omalla tavallaan. Toisaalta se, että rakastaa toista, näkyy usein myös pelkkinä tekoina. Parhaimmalta kumminkin tuntuu se, kun toinen näyttää sitä lähes pelkästään ja osaa sanoa sen oikealla hetkellä.

Pelkästään jo siitä lauseesta saadaan tylsä; ensinäkin hokemalla sitä, toiseksi laittamalla se tekstarina tai vaikka chatissa, kolmas sitten puhelimessa, ettei näe miten toinen oikeasti siihen reagoi, ei äänestäkään oikeasti sitä kuule. Parhainta on, kun ollaan konkreettisesti lähekkäin.

Kyllä mekin se tajuttiin ja juteltiin asiasta. Heti tuli parempi olo. Ei kuluteta sitä loppuun ;) Ei se silti tarkoita, ettenkö rakastaisi häntä <3

Rakkaus ei katoa, vaikka et sitä sanoisi ääneen.

Tinderistä löytynyt elämän tosirakkaus

Keväällä tapahtui ihme. Eron jälkeen jouduin suljetulle. Siellä tuli käytyä paljon puhelimella Tinderin "deittisovelluksessa". Paljon löytyi kummallisia ihmisiä, osa halusi pelkkää seksiä, osa lopetti puhumisen heti, kun kuuli mun tilanteesta. Yksi niistä kuitenkin teki eroavaisuuden.

Kysyin ihan muuten vaan, haluaako hän tulla moikkaamaan mua sairaalalle. Vastaukseksi tuli myöntävä. Sinä päivänä jännitin koko päivän, olin juuri saanut ulkoiluluvat. Oli ensimmäisiä lämpimiä kevät päiviä ja sää oli kaunis. En ollut kyllä ainoa, jota jännitti. Mies paljastuikin herttaiseksi mieheksi, joka asui vielä kotona ja oli pari kuukautta nuorempi. Meillä synkkasi heti.
Päivä meni hänen kainalossaan ja ilta loppui ujoihin suudelmiin.

Nyt kuusikuukautta eteenpäin, ollaan seurusteltu jo yli neljä kuukautta ja asutaan onnellisina yhdessä. Meillä on Zero ja mies tulee armeijasta kokonaan kotiin 18.12.2014.

Tinderistä löytyi pelastava enkeli ja tosirakkaus <3

Zero

Nimi: Zero

Sukupuoli: Uros

Rotu: Kääpiöluppasekoitus

Syntymäaika: 14.2.2014

Uuteen kotiin: 25.5.2014

Lempiruoka: Salaatti, porkkana, viinirypäle, hapankorppu, mansikkakeksit (Stockmannin eläinosasto)

Tavallinen ruoka: Pelletti, kuivaheinä, siemensekoitukset

Lempipuuha: Lekottelu, jaloissa pyöriminen, häkin oven jyrsiminen ja sylissä pomppiminen

Ääntely: "Ump, ump, ump"

Pelot: Metsästysvaistoiset koirat, kissat, rikkalapio ja harja.

Luonne: Reipas, utelias, pöhelö, rakastava ja seurallinen, myös todella itsepäinen, eikä sillä ole tapana kuunnella ketään.

Eläin ystävät: Rocky-koira ja Pasi-marsu

Zero ja Rocky nauttimassa kesäilmasta.

Erityiset mielenkiinnonkohteet: Jumppapallo ja toiset jyrsijät.

Mistä Zero pitää?: Rapsutuksista, villasukista, jalkosen seuraamisesta ja ruoasta.

Miten Zero viettää päivänsä?: Aamulla pääsee häkistä vapaaksi, on vapaana huoneistossa päivällä, tutkiskelee paikkoja, lekottelee ja leikkii tuttujen ihmisten kanssa, samalla, kun aiheuttaa isännille siivottavaa. Tottakai myös syöminen kuuluu asiaan.



Mitä Zero on tuhonnut?: Yhden Ikean paperisen lampun, yhden maton, kolme puhelimen laturia ja paljon pahvilaatikoita ja mainoslehtiä.






Mihin Zerolla ei ole asiaa?: Makuuhuoneeseen, sohvalle, telkkaripöydälle ja talvisin parvekkeelle.

Millä tavalla Zero puolustautuu?: Jos Zeron reviiriä uhataan harjalla ja rikkalapiolla, se murisee ja hyökkää. Kun Zeron ottaa syliin eikä se halua siinä olla, tai tuntee olonsa hyvinkin epämukavaksi, se puraisee. Sitten, kun Zeroa nuhdellaan jostain, kuten sohvalle kiipeämisestä, se vain katsoo hölmistyneenä ja varmastikin naureskelee pienessä pupun päässään (hö hö hö).

Miten Zero näyttää tykkäävänsä ihmisestä?: Se käy tökkimässä ja kiipeämässä jalkaan, käy pussailemassa, nuolemassa ja saattaa näykätäkkin näyttääkseen, että rakastaa.


Sellainen on meidän Zero.

Kohtalo(ko)

Ala-asteella viidennen luokan lopussa pääsin hänestä eroon. Meillä oli ollut viha-rakkaus suhde.

Tapasimme uudelleen lukion alettua. Hän oli täysi kusipää, eikä ollut muuttunut, kuin pahempaan suuntaan. Estin hänet yhteystiedoistani.

Kahden vuoden jälkeen. Törmäsin häneen uudelleen nettisivustolla Chatissa. "Mitä Vittua?"; en siis pääse millään eroon koko ihmisestä. Toisaalta. Nyt hän on muuttunut ihmiseksi. Hän on aikuistunut. Hyvältä kaverilta hän vaikuttaa. Haluan ehkä tutustua paremmin vielä uudestaan koko ihmiseen.

Asia pelottaa minua paljonkin. Aikaisemmin hän oli kiusannut ja haukkunut. Ja nyt haluaa olla ystävä.

Trauma on suuri.

This is me.

Se millä tavalla rakkaus muuttaa ihmistä tai oikeastaan millä tavalla ihminen muuttuu rakkautensa tähden ei ole oikeaa rakkautta. Oikean rakkauden tähden ei tarvitse muuttua. Minä muutuin hetkellisesti, kunnes tajusin, etten ole enää se, joka olen oikeasti.

Yritin muuttua; savuttomaksi, lähes raittiiksi, ihmiseksi, joka pysyy kaukana tarvittaessa, eli lähes koko ajan. Kasvatin hiuksia ainoastaan hänen takiaan, olin ottamatta tatuointeja ja lävistyksiä hänen takiaan. Kunnes tajusin, ettei se ole sen arvoista.

Halusin erota. Hän sanoi aluksi, että sitten kai pitää erota. Kunnes tuli seuraavana päivänä toisiin ajatuksiin; hän halusi taistella rakkautensa tähden. Hän oli menettämässä rakkaansa toiselle, mutta aikoo taistella. Aneli aikaa muuttua. Pyysi kuukautta. Sen soin. Koska uskon, että ihmiset voivat muuttua rakkauden tähden, mutta en usko, että se toimii hänen kohdalla. Olemme liian erilaiset. Enkä jaksanut itse enää esittää. Vaadin hänen hyväksyntää omaa itseäni kohtaa. Hän väitti sen olevan ok. Katsotaan kuinka käy. Onko se oikeasti?

Rakkaus on sokea. Se muuttaa ihmistä, mutta ihminen muuttuu takaisin siksi, joksi on. Minä muutuin nyt. Enkä tahdo enää esittää muuta kuin olen. Haluan, että minut hyväksytään sellaisena. Haluan, että hän joka minua oikeasti rakastaa, hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ja luulen, että ainoa sellainen ihminen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, ovat omat vanhempani ja sisareni.

En kestä enää pois työntämistä, mykkäkoulua, ja mulkaisuja pahaaoloani vastaan. Haluan hyväksyntää. Haluan miehen; joka pitää hyvänä hyvinä ja pahoina päivinä, joka haluaa olla kanssani, eikä vaivu tekniikan maailmaan, kun on luonani, haluan miehen, joka kantaa omat vastuunsa, ja kantaa omat kortensa kekoon. Tekee työnsä mukisematta, eikä pidä minua sisäkkönä tai orjanaan.

Haluan miehen, joka näyttää ja kertoo rakastavansa minua oikeasti.

Eläminen toisessa maailmassa

Mielikuvitusta löytyy tällä tytöllä vaikka muille jakaa. Joskus aikaisemmin, pidin omaa elämääni niin tylsänä, että kehitin siihen omaa "hauskaa" ja jännitystä. Tietenkin valehtelemalla.

Valehteleminen on paha tapa, mutta satuttaako valkoinen valhe? Usein pyrin kasaamaan valheeni paperille novelliksi, mutta joskus ne purkautuvat oman elämän valheiksi. Kuten esimerkiksi tämä:

Menimme ystävieni kanssa viettämään iltaa kantapaikkaan. Kantapaikassa törmäsimme toisiin ystäviini ja omasta mielestäni tarina meni näin: Kävelin ystävieni pöydän luo ja kyselin kuulumisia, joihin yksi pöydässä istuvista ystävistäni kertoi vittuillakseen, että kaikilla on ollut hyvin hauskaa ilman minua. Tämän seurauksena, aloimme tappelemaan enemmän vielä suullisessa muodossa, josta kehkeytyi käsikähmä.

Tosiasiassa, ystäväni kertomana, miten asia oli oikeasti mennyt: saatuani ystävältäni vittuilevan vastauksen, olin närkästynyt ja lähtenyt toisten ystävieni luo eripöytään, ja toinen seurue oli lähtenyt vähän tämän jälkeen.

Elän siis välillä omassa valheessani, jonka seurauksena, karkotan läheltäni ihmiset; tämäkin ystävä, jonka kanssa luulen tapelleeni, ei ole enää ystäväni; poistin hänet Facebook ystävistäni ja puhelimesta. Toisaalta, en halua häntä elämääni.

Luettuani nälkäpeli kirjat, elin nälkäpelissä jonkin aikaa. Painajaiset olivat itse nälkäpelistä ja kaikki elämässäni sisälsi takaumia nälkäpelin kulusta.

Kaikki toimii vain ja ainoastaan mielikuvituksen kanssa. Joskus olen satuttanut ihmisiä sillä, mutta joskus pysyn järjissäni sen avulla. Nykyään en enää valehtele muille saadakseni itselleni jännitystä. Asioiden suurentelua harrastan vieläkin, mutta sitä tekevät lähes kaikki.

Vuoristorataa

Naisella mielialavaihtelut eivät ole harvinainen näky. Miehet ovat varmasti törmänneet naisystävällään viimeistään punaistenpäivien kohdalla niihin.

Tämä päivä alkoi lupaavasti. Aurinko paistoi, linnut lauloi, aamu tuoksui kahvilta ja raikkaalta ilmalta. Työpäiväkin oli hyvin mukava työkaverit olivat mukavia, asiakkaatkin oli hyvin mukavia ja kaikki oli kivaa, kunnes....

*PUM* tuli lähdettyä töistä siirtymään seuraavaan työpaikkaan.

Voi perkele, että tää juna on täysi. Miksi helvetissä täälläkin on patterit täysillä ja puhaltaa kuumaa, miks toi mies tökkii koko ajan mua sen kyynerpäällään ja asettelee laukkuaan sylissään. MIKSI!?, sitten astuin ulos junasta, miksi te ihmiset jäätte seisomaan keskelle tietä. Miksi mua ärsyttää nyt koko ajan. Onko mun pakko mennä töihin? Voi helvetti olen taas myöhässä, no ihan sama! Pääsin töihin ja aloin kiroilla enemmän kuin raihnainen merimies ja vain siksi, että kaikki ärsytti, koko maailma. Kaikki näkyi punaisena.

Hetken päästä sitä päästiin pyytelemään anteeksi, että on tiuskittu ja vittuiltu kaikille enemmän kuin koko vuonna yhteensä.

Parasta on se, että huominen tuntuu uuvuttavalta jo valmiiksi. Eikä ole yhtään valmiutta siihenkään päivään.

Kysymys kuuluu: Onko pakko jaksaa?