Elämää omasta takaa, mielialavaihtelut on hurjat ja välillä, niistä saa kärsiä koko suku ja kaveripiiri.
lauantai 29. maaliskuuta 2014
This is me.
Yritin muuttua; savuttomaksi, lähes raittiiksi, ihmiseksi, joka pysyy kaukana tarvittaessa, eli lähes koko ajan. Kasvatin hiuksia ainoastaan hänen takiaan, olin ottamatta tatuointeja ja lävistyksiä hänen takiaan. Kunnes tajusin, ettei se ole sen arvoista.
Halusin erota. Hän sanoi aluksi, että sitten kai pitää erota. Kunnes tuli seuraavana päivänä toisiin ajatuksiin; hän halusi taistella rakkautensa tähden. Hän oli menettämässä rakkaansa toiselle, mutta aikoo taistella. Aneli aikaa muuttua. Pyysi kuukautta. Sen soin. Koska uskon, että ihmiset voivat muuttua rakkauden tähden, mutta en usko, että se toimii hänen kohdalla. Olemme liian erilaiset. Enkä jaksanut itse enää esittää. Vaadin hänen hyväksyntää omaa itseäni kohtaa. Hän väitti sen olevan ok. Katsotaan kuinka käy. Onko se oikeasti?
Rakkaus on sokea. Se muuttaa ihmistä, mutta ihminen muuttuu takaisin siksi, joksi on. Minä muutuin nyt. Enkä tahdo enää esittää muuta kuin olen. Haluan, että minut hyväksytään sellaisena. Haluan, että hän joka minua oikeasti rakastaa, hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ja luulen, että ainoa sellainen ihminen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, ovat omat vanhempani ja sisareni.
En kestä enää pois työntämistä, mykkäkoulua, ja mulkaisuja pahaaoloani vastaan. Haluan hyväksyntää. Haluan miehen; joka pitää hyvänä hyvinä ja pahoina päivinä, joka haluaa olla kanssani, eikä vaivu tekniikan maailmaan, kun on luonani, haluan miehen, joka kantaa omat vastuunsa, ja kantaa omat kortensa kekoon. Tekee työnsä mukisematta, eikä pidä minua sisäkkönä tai orjanaan.
Haluan miehen, joka näyttää ja kertoo rakastavansa minua oikeasti.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Eläminen toisessa maailmassa
Valehteleminen on paha tapa, mutta satuttaako valkoinen valhe? Usein pyrin kasaamaan valheeni paperille novelliksi, mutta joskus ne purkautuvat oman elämän valheiksi. Kuten esimerkiksi tämä:
Menimme ystävieni kanssa viettämään iltaa kantapaikkaan. Kantapaikassa törmäsimme toisiin ystäviini ja omasta mielestäni tarina meni näin: Kävelin ystävieni pöydän luo ja kyselin kuulumisia, joihin yksi pöydässä istuvista ystävistäni kertoi vittuillakseen, että kaikilla on ollut hyvin hauskaa ilman minua. Tämän seurauksena, aloimme tappelemaan enemmän vielä suullisessa muodossa, josta kehkeytyi käsikähmä.
Tosiasiassa, ystäväni kertomana, miten asia oli oikeasti mennyt: saatuani ystävältäni vittuilevan vastauksen, olin närkästynyt ja lähtenyt toisten ystävieni luo eripöytään, ja toinen seurue oli lähtenyt vähän tämän jälkeen.
Elän siis välillä omassa valheessani, jonka seurauksena, karkotan läheltäni ihmiset; tämäkin ystävä, jonka kanssa luulen tapelleeni, ei ole enää ystäväni; poistin hänet Facebook ystävistäni ja puhelimesta. Toisaalta, en halua häntä elämääni.
Luettuani nälkäpeli kirjat, elin nälkäpelissä jonkin aikaa. Painajaiset olivat itse nälkäpelistä ja kaikki elämässäni sisälsi takaumia nälkäpelin kulusta.
Kaikki toimii vain ja ainoastaan mielikuvituksen kanssa. Joskus olen satuttanut ihmisiä sillä, mutta joskus pysyn järjissäni sen avulla. Nykyään en enää valehtele muille saadakseni itselleni jännitystä. Asioiden suurentelua harrastan vieläkin, mutta sitä tekevät lähes kaikki.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Vuoristorataa
Tämä päivä alkoi lupaavasti. Aurinko paistoi, linnut lauloi, aamu tuoksui kahvilta ja raikkaalta ilmalta. Työpäiväkin oli hyvin mukava työkaverit olivat mukavia, asiakkaatkin oli hyvin mukavia ja kaikki oli kivaa, kunnes....
*PUM* tuli lähdettyä töistä siirtymään seuraavaan työpaikkaan.
Voi perkele, että tää juna on täysi. Miksi helvetissä täälläkin on patterit täysillä ja puhaltaa kuumaa, miks toi mies tökkii koko ajan mua sen kyynerpäällään ja asettelee laukkuaan sylissään. MIKSI!?, sitten astuin ulos junasta, miksi te ihmiset jäätte seisomaan keskelle tietä. Miksi mua ärsyttää nyt koko ajan. Onko mun pakko mennä töihin? Voi helvetti olen taas myöhässä, no ihan sama! Pääsin töihin ja aloin kiroilla enemmän kuin raihnainen merimies ja vain siksi, että kaikki ärsytti, koko maailma. Kaikki näkyi punaisena.
Hetken päästä sitä päästiin pyytelemään anteeksi, että on tiuskittu ja vittuiltu kaikille enemmän kuin koko vuonna yhteensä.
Parasta on se, että huominen tuntuu uuvuttavalta jo valmiiksi. Eikä ole yhtään valmiutta siihenkään päivään.
Kysymys kuuluu: Onko pakko jaksaa?
sunnuntai 9. maaliskuuta 2014
Yksinäisyys
Itse tunnen yksinäisyyden psyykkiseksi tunteeksi, ettei ketään ole lähettyvillä, kukaan ei välitä, eikä halua tehdä asian eteen mitään. Yksinäisyyttä on myös se, ettei ole nähnyt ystääviään moneen päivään tai kuullut heistä mitään. Omaan yksinäisyyteeni ei auta se, että menisin käymään vanhempieni ja muun perheeni luona, tai tapaamaan sukulaisia. Ei se ole se, joka siihen auttaa, ainakaan itselläni. Yksinäisyyttä voi olla myös tunne, että olet aina se, joka aloittaa keskustelun. Jos et aloittaisi keskustelua, olisiko ketään, kenen kanssa puhuisit? Monet vanhemmat ei välttämättä ymmärrä, kun heidän lapsensa kertoo olevansa yksinäinen, saattavat vain, keksiä tekemistä itsensä kanssa. On myös niitä ihmisiä, jotka ovat tottuneet olemaan itsekeen kiusaamisen tai hylkimisen takia, he ovat taas niitä ihmisiä, jotka pelkäävät päästää muita lähelleen.
En tiedä onko oma mieheni joskus ollut tällainen, en tiedä kiusattiinko häntä koulussa, mutta en näe hänen käyvän ystävien kanssa paljon ulkona. Toisinaan hän käy, silloin kun pyydetään eli harvoin ja silloin, kun hän pyytää, saadaan aina jännittää tuleeko vai ei, jos ei niin sitten ollaan kahdestaan, big deal. Hän oli hyvin ujo, ja tuntui, ettei halunnut päästää minuakaan lähelleen suhteemme alussa. Kaikki hänen ajatuksensa, tekemisensä, unelmat, kaikki asiat olivat yksityisiä, eivät siis kuuluneet minulle pätkääkään. Kesti hyvin paljon aikaa, että hän päästi minut kunnolla lähelleen. Ennen oli vain minä, minä ja minä, nykyään ollaan me. Nyt hän on armeijassa ja olin kovin yllättynyt, että heillä oli siellä todella hyvä ryhmä henki.
Kuitenkin, kun armeija alkoi, aloin tuntea itseäni yksinäiseksi. Ystävillä on niin paljon tekemistä muualla, etteivät he ehdi nähdä, eivät välttämättä edes puhua Facebookissa. Tuntuu, että jos en aloittaisi keskustelua, olisin todellakin yksin. En tiedä mitä tekisin, unohtaisiko ihmiset minut kokonaan. Muistettaisiinko: "ainiin hänkin on olemassa, mitäköhän hänelle kuuluu?", vai jäisikö se vain ajatuksen tasolle, jota ei sen enempää mietittäisi. Sen takia yleensä itse teen yksinäisyydelle jotain. Toisaalta, haluanko oikeasti tehdä sille yksinäisyydelle mitään, odotan vain, ottaako kukaan yhteyttä, kiinnostaako ketään.
Yksinäisyys jättää jälkensä. Itselleni jälki jäi yläasteelta, olin kiusattu, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Olin siis yksin. Ei ketään, jota olisi kiinnostanut. Ylä-asteen jälkeen pelkäsin päästää ihmisiä lähelleni, nyt enemmän pelkään, että he lähtevät, vaikka lukio loppui jo, osa heistä onkin jo lähteneet, mutta lähimmistä on kaikista suurin pelko. Onko vika minussa vai missä? Pelkään, että jään yksin.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Julkisen terveydenhuollon toimivuus: Onko mikään muuttunut?
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Terveiset sängyn pohjalta
Elikäs kuumeessa kun ollaan, pitää muistaa juoda, eikä päästää itseään liian lämpimään vaikka kuinka palelee, eli saunaan ei ole asiaa. Tulehduskipulääkkeillä kuume saadaan laskemaan, sitä mie käytän enemmänkin, että pystyy syödä. Kuumeisena, mun on turha miettiäkään kaakaota tai tavis maitoa. Eli maitotuotteet menee happamana; viilit+piimät, ei siis sokeria tai makeutusaineita. Eräs ystävä neuvoi juomaan kuumaavettä, johon on sekoitettu inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Tällä hetkellä itse parhaiten vedän tölkkikaupalla piimää ja vettä ja buranaa, vatsa kiittää sitten tulevaisuudessa. Kuumetta ei pidä päästää liian korkealle, muistan kerran sattuman, joka tapahtui, kun kuume paukahti minulla 40,2. Olin niin janoinen, että hain keittiöstä kaikki, siis aivan kaikki muovi mukit, joita oli siis 30-50kpl, omalle yöpöydälleni ihan vain olemaan, en täyttänyt, ja jatkoin unia. Seuraavana aamuna tuli ihmeteltyä, mitä helvettiä noin 30-50kpl muovimukeja tekee mun pienellä yöpöydällä? Äiti säikähti kovin ja soitti mummin vahtimaan mua, "etten alkaisi pian pinoamaan lautasia myös", niin ei kumminkaan tapahtunut. Tässä siis pointti oli se, että kuumeessa tulee hourailtua, varsinkin pienet lapset ovat siihen alttiita. Itse olin tapahtuman aikoihin 16-vuotias. Olisi nyt liian ironista, jos olisin saanut influenssan, koska rokotettahan en ollut ottanut, kun sitä oli tarjolla. Ehei "koska, jokavuosi kun olen ottanut, olen sairastanut vähintäänkin flunssan, viimevuonna en sairastanut lainkaan, koska en ottanut piikkiä, joten miksi nytkään". Tan tan taa, etsitäänpä puu johon koputtaa ettei epäonni suosi tätä tyttöä. Joten takaisin petiin ja huilia.
Marttyyrinä töissä
Erikoisia nimiä
Tyttöjen nimiä:
Neela
Enna
Tunja
Jouki
Aini
Dagmar
Menni
Poikien nimiä
Neo
Nooak
Saki
Miki
Ikävä miestään
Ikävähän sitä tietysti on koko miestä, talo on tyhjänä ja no vaikka miestä ei ookkaa mailla nii silti jääkaappi on tyhjä. Hirveästi vaan pitäny miettiä, että mitä tekee. Eilen tuli soitettua hänelle, mutta päättyhän se puhelu sit kumminki kyyneliin. Ikävä tuntuu liian suurelta, edellinen viikonloppu ei kumminkaa menny ihan putkee ukon ollessa kuumeessa ja itse pahallatuulella ollessa. Nyt se sit on tänä viikonloppuna kiinni siellä jossain. Ensi viikon viikonloppuna sillä on synttärit nii pitäs varmaa jotain ylläriä pyyhätä ja hemmotella sitä nyt tän kerran.
Monta eri asiaa.
Tätä asiaa pohdiskelin tässä paripäivää ja tulin tähän tulokseen.
Sitten
Sitten takas töihin. Työskentelen lääkäriasemalla vastaanottosihteerinä. Usein tulee asiakkaita, jotka ovat tyhmiä, kuin saappaita. Tulee olo, ettei kukaan katso ympärilleen, tai että ihmiset ovat aivan uusavuttomia. Sitten suututaan siitä, jos menemme protokollan mukaan, jos hinta ei tyydytä asiakasta. Ei se meidän kassatyöntekijöiden syy ole, että hinnat ovat mitä ovat. Itse asiakas sen päättää, mihin hakeutuu hoitoon.
Sitten
Lisäksi tänäaamuna oli mukava herätä kurkku- ja korvakipuun. Pääsin töihin niin alkoi kuumeilu. Eipä siinä paljoa hymyilyttänyt. Siitä kun tulikin mieleeni. Ihmiset hei, jos menette kaupan kassalle, ei sielläkään aina välttämättä ole hymyilevää henkilökuntaa, mekin ollaan ihmisiä. EI AINA VOI HYMYILYTTÄÄ!!! Se on sellainen asia, joka ärsyttää, että ihmiset olettaa, että koska on asiakaspalveluammatissa niin pitää hymyillä koko ajan. Varsinkin vanhemmat ihmiset, jos heille ei hymyillä niin he heti nostavat siitä älämölön, koska lukevat siitä, että heitä ei kunnioiteta. Perkele, en mä lähde siitä valittamaan jos mulle ei hymyillä kaupassa tai lääkäriasemalla tai kioskilla tai leffateatterissa, koska mistä sitä ikinä voi tietää syytä. Ehkä se työntekijä ei tykkää olla siellä töissä tai sitä kiusataan, ehkä sen mummo tai äiti tai mies on kuollu, ehkä hän on juuri eronnut tai eroamassa tai muuten vaan menee huonosti. Sitä syytä ei ikinä tiedä. Ei siitä pystytetä kylttejä!
Sitten
Eilen tuli valvottua puoli yhteen. Vanha ystävä alkoi chattaa Whatsapp:ssa. Mukavaahan se oli, hän päätyi siihen tulokseen, että olen kaikkea positiivista. Itse näen itseni rumana, itsekkäänä hirviönä, joka raivoaa kaikesta kaikille. Onhan se välillä mukava kuulla jotain hyvääkin itsestään.