Mä rakastan sua

"Mä rakastan sua<3" -virke, taitaa olla aika monella ihmisellä parisuhteessa se lause, jota kuulee, joko liikaa tai ei koskaan. Tänään mä tajusin meidän suhteessa sitä olevan tosiaan liikaa. Miettikää nyt, joka ilta, kun mennään nukkumaan, se tuttu rakkauden tunnustus kuuluu, samoin puheluiden lopussa, tai kun lopetetaan, joku pidempi tekstari maraton, saatika sit, jos lähdetään vähäksi aikaa pidemmäksi toisesta. Kyllä, se menettää merkityksensä. Syynä on se, että se sitä hoetaan tarpeettomissa tilanteissa, arkipäiväisissä asioissa, joten siitäkin tehdään osa arkipäivää. Onko rakkaus sitten oikeasti tylsää? Ei ole. Rakkaus on täynnä intohimoa, sen kuuluu olla täynnä läheisyyttä, välittämistä ja yhdessä olemista. Rakkaus on täynnä sotimista ja vihaa. Rakkaus ei näy pelkästään lauseena "minä rakastan sinua.", vaan myös tunteina ja tekoina. 

Tajusin, että meillä on kyllä niitä tunteita ja tekoja, mutta aivan liikaa sanoja. Varmasti jokainen nainen ja mies tulee jossain vaiheessa kuulemaan liikaa sitä lausetta. Mun mielestä s
en sanominen pitäisi herättää ihanaa tunnetta, jopa kiihottumista ja sydämen lyöntejä. Nyt, kun sitä sanoo joka päivä, joka kohdassa, se ei tunnu miltään. Se on kuin koputtaisi tyhjää puun runkoa. Ei mitään.

Se pitää osata sanoa oikeassa hetkellä ja oikeassa paikassa, myös oikealla tavalla. Jokainen tottakai sanoo sen omalla tavallaan. Toisaalta se, että rakastaa toista, näkyy usein myös pelkkinä tekoina. Parhaimmalta kumminkin tuntuu se, kun toinen näyttää sitä lähes pelkästään ja osaa sanoa sen oikealla hetkellä.

Pelkästään jo siitä lauseesta saadaan tylsä; ensinäkin hokemalla sitä, toiseksi laittamalla se tekstarina tai vaikka chatissa, kolmas sitten puhelimessa, ettei näe miten toinen oikeasti siihen reagoi, ei äänestäkään oikeasti sitä kuule. Parhainta on, kun ollaan konkreettisesti lähekkäin.

Kyllä mekin se tajuttiin ja juteltiin asiasta. Heti tuli parempi olo. Ei kuluteta sitä loppuun ;) Ei se silti tarkoita, ettenkö rakastaisi häntä <3

Rakkaus ei katoa, vaikka et sitä sanoisi ääneen.

Tinderistä löytynyt elämän tosirakkaus

Keväällä tapahtui ihme. Eron jälkeen jouduin suljetulle. Siellä tuli käytyä paljon puhelimella Tinderin "deittisovelluksessa". Paljon löytyi kummallisia ihmisiä, osa halusi pelkkää seksiä, osa lopetti puhumisen heti, kun kuuli mun tilanteesta. Yksi niistä kuitenkin teki eroavaisuuden.

Kysyin ihan muuten vaan, haluaako hän tulla moikkaamaan mua sairaalalle. Vastaukseksi tuli myöntävä. Sinä päivänä jännitin koko päivän, olin juuri saanut ulkoiluluvat. Oli ensimmäisiä lämpimiä kevät päiviä ja sää oli kaunis. En ollut kyllä ainoa, jota jännitti. Mies paljastuikin herttaiseksi mieheksi, joka asui vielä kotona ja oli pari kuukautta nuorempi. Meillä synkkasi heti.
Päivä meni hänen kainalossaan ja ilta loppui ujoihin suudelmiin.

Nyt kuusikuukautta eteenpäin, ollaan seurusteltu jo yli neljä kuukautta ja asutaan onnellisina yhdessä. Meillä on Zero ja mies tulee armeijasta kokonaan kotiin 18.12.2014.

Tinderistä löytyi pelastava enkeli ja tosirakkaus <3

Zero

Nimi: Zero

Sukupuoli: Uros

Rotu: Kääpiöluppasekoitus

Syntymäaika: 14.2.2014

Uuteen kotiin: 25.5.2014

Lempiruoka: Salaatti, porkkana, viinirypäle, hapankorppu, mansikkakeksit (Stockmannin eläinosasto)

Tavallinen ruoka: Pelletti, kuivaheinä, siemensekoitukset

Lempipuuha: Lekottelu, jaloissa pyöriminen, häkin oven jyrsiminen ja sylissä pomppiminen

Ääntely: "Ump, ump, ump"

Pelot: Metsästysvaistoiset koirat, kissat, rikkalapio ja harja.

Luonne: Reipas, utelias, pöhelö, rakastava ja seurallinen, myös todella itsepäinen, eikä sillä ole tapana kuunnella ketään.

Eläin ystävät: Rocky-koira ja Pasi-marsu

Zero ja Rocky nauttimassa kesäilmasta.

Erityiset mielenkiinnonkohteet: Jumppapallo ja toiset jyrsijät.

Mistä Zero pitää?: Rapsutuksista, villasukista, jalkosen seuraamisesta ja ruoasta.

Miten Zero viettää päivänsä?: Aamulla pääsee häkistä vapaaksi, on vapaana huoneistossa päivällä, tutkiskelee paikkoja, lekottelee ja leikkii tuttujen ihmisten kanssa, samalla, kun aiheuttaa isännille siivottavaa. Tottakai myös syöminen kuuluu asiaan.



Mitä Zero on tuhonnut?: Yhden Ikean paperisen lampun, yhden maton, kolme puhelimen laturia ja paljon pahvilaatikoita ja mainoslehtiä.






Mihin Zerolla ei ole asiaa?: Makuuhuoneeseen, sohvalle, telkkaripöydälle ja talvisin parvekkeelle.

Millä tavalla Zero puolustautuu?: Jos Zeron reviiriä uhataan harjalla ja rikkalapiolla, se murisee ja hyökkää. Kun Zeron ottaa syliin eikä se halua siinä olla, tai tuntee olonsa hyvinkin epämukavaksi, se puraisee. Sitten, kun Zeroa nuhdellaan jostain, kuten sohvalle kiipeämisestä, se vain katsoo hölmistyneenä ja varmastikin naureskelee pienessä pupun päässään (hö hö hö).

Miten Zero näyttää tykkäävänsä ihmisestä?: Se käy tökkimässä ja kiipeämässä jalkaan, käy pussailemassa, nuolemassa ja saattaa näykätäkkin näyttääkseen, että rakastaa.


Sellainen on meidän Zero.

Kohtalo(ko)

Ala-asteella viidennen luokan lopussa pääsin hänestä eroon. Meillä oli ollut viha-rakkaus suhde.

Tapasimme uudelleen lukion alettua. Hän oli täysi kusipää, eikä ollut muuttunut, kuin pahempaan suuntaan. Estin hänet yhteystiedoistani.

Kahden vuoden jälkeen. Törmäsin häneen uudelleen nettisivustolla Chatissa. "Mitä Vittua?"; en siis pääse millään eroon koko ihmisestä. Toisaalta. Nyt hän on muuttunut ihmiseksi. Hän on aikuistunut. Hyvältä kaverilta hän vaikuttaa. Haluan ehkä tutustua paremmin vielä uudestaan koko ihmiseen.

Asia pelottaa minua paljonkin. Aikaisemmin hän oli kiusannut ja haukkunut. Ja nyt haluaa olla ystävä.

Trauma on suuri.

This is me.

Se millä tavalla rakkaus muuttaa ihmistä tai oikeastaan millä tavalla ihminen muuttuu rakkautensa tähden ei ole oikeaa rakkautta. Oikean rakkauden tähden ei tarvitse muuttua. Minä muutuin hetkellisesti, kunnes tajusin, etten ole enää se, joka olen oikeasti.

Yritin muuttua; savuttomaksi, lähes raittiiksi, ihmiseksi, joka pysyy kaukana tarvittaessa, eli lähes koko ajan. Kasvatin hiuksia ainoastaan hänen takiaan, olin ottamatta tatuointeja ja lävistyksiä hänen takiaan. Kunnes tajusin, ettei se ole sen arvoista.

Halusin erota. Hän sanoi aluksi, että sitten kai pitää erota. Kunnes tuli seuraavana päivänä toisiin ajatuksiin; hän halusi taistella rakkautensa tähden. Hän oli menettämässä rakkaansa toiselle, mutta aikoo taistella. Aneli aikaa muuttua. Pyysi kuukautta. Sen soin. Koska uskon, että ihmiset voivat muuttua rakkauden tähden, mutta en usko, että se toimii hänen kohdalla. Olemme liian erilaiset. Enkä jaksanut itse enää esittää. Vaadin hänen hyväksyntää omaa itseäni kohtaa. Hän väitti sen olevan ok. Katsotaan kuinka käy. Onko se oikeasti?

Rakkaus on sokea. Se muuttaa ihmistä, mutta ihminen muuttuu takaisin siksi, joksi on. Minä muutuin nyt. Enkä tahdo enää esittää muuta kuin olen. Haluan, että minut hyväksytään sellaisena. Haluan, että hän joka minua oikeasti rakastaa, hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ja luulen, että ainoa sellainen ihminen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen, ovat omat vanhempani ja sisareni.

En kestä enää pois työntämistä, mykkäkoulua, ja mulkaisuja pahaaoloani vastaan. Haluan hyväksyntää. Haluan miehen; joka pitää hyvänä hyvinä ja pahoina päivinä, joka haluaa olla kanssani, eikä vaivu tekniikan maailmaan, kun on luonani, haluan miehen, joka kantaa omat vastuunsa, ja kantaa omat kortensa kekoon. Tekee työnsä mukisematta, eikä pidä minua sisäkkönä tai orjanaan.

Haluan miehen, joka näyttää ja kertoo rakastavansa minua oikeasti.

Eläminen toisessa maailmassa

Mielikuvitusta löytyy tällä tytöllä vaikka muille jakaa. Joskus aikaisemmin, pidin omaa elämääni niin tylsänä, että kehitin siihen omaa "hauskaa" ja jännitystä. Tietenkin valehtelemalla.

Valehteleminen on paha tapa, mutta satuttaako valkoinen valhe? Usein pyrin kasaamaan valheeni paperille novelliksi, mutta joskus ne purkautuvat oman elämän valheiksi. Kuten esimerkiksi tämä:

Menimme ystävieni kanssa viettämään iltaa kantapaikkaan. Kantapaikassa törmäsimme toisiin ystäviini ja omasta mielestäni tarina meni näin: Kävelin ystävieni pöydän luo ja kyselin kuulumisia, joihin yksi pöydässä istuvista ystävistäni kertoi vittuillakseen, että kaikilla on ollut hyvin hauskaa ilman minua. Tämän seurauksena, aloimme tappelemaan enemmän vielä suullisessa muodossa, josta kehkeytyi käsikähmä.

Tosiasiassa, ystäväni kertomana, miten asia oli oikeasti mennyt: saatuani ystävältäni vittuilevan vastauksen, olin närkästynyt ja lähtenyt toisten ystävieni luo eripöytään, ja toinen seurue oli lähtenyt vähän tämän jälkeen.

Elän siis välillä omassa valheessani, jonka seurauksena, karkotan läheltäni ihmiset; tämäkin ystävä, jonka kanssa luulen tapelleeni, ei ole enää ystäväni; poistin hänet Facebook ystävistäni ja puhelimesta. Toisaalta, en halua häntä elämääni.

Luettuani nälkäpeli kirjat, elin nälkäpelissä jonkin aikaa. Painajaiset olivat itse nälkäpelistä ja kaikki elämässäni sisälsi takaumia nälkäpelin kulusta.

Kaikki toimii vain ja ainoastaan mielikuvituksen kanssa. Joskus olen satuttanut ihmisiä sillä, mutta joskus pysyn järjissäni sen avulla. Nykyään en enää valehtele muille saadakseni itselleni jännitystä. Asioiden suurentelua harrastan vieläkin, mutta sitä tekevät lähes kaikki.

Vuoristorataa

Naisella mielialavaihtelut eivät ole harvinainen näky. Miehet ovat varmasti törmänneet naisystävällään viimeistään punaistenpäivien kohdalla niihin.

Tämä päivä alkoi lupaavasti. Aurinko paistoi, linnut lauloi, aamu tuoksui kahvilta ja raikkaalta ilmalta. Työpäiväkin oli hyvin mukava työkaverit olivat mukavia, asiakkaatkin oli hyvin mukavia ja kaikki oli kivaa, kunnes....

*PUM* tuli lähdettyä töistä siirtymään seuraavaan työpaikkaan.

Voi perkele, että tää juna on täysi. Miksi helvetissä täälläkin on patterit täysillä ja puhaltaa kuumaa, miks toi mies tökkii koko ajan mua sen kyynerpäällään ja asettelee laukkuaan sylissään. MIKSI!?, sitten astuin ulos junasta, miksi te ihmiset jäätte seisomaan keskelle tietä. Miksi mua ärsyttää nyt koko ajan. Onko mun pakko mennä töihin? Voi helvetti olen taas myöhässä, no ihan sama! Pääsin töihin ja aloin kiroilla enemmän kuin raihnainen merimies ja vain siksi, että kaikki ärsytti, koko maailma. Kaikki näkyi punaisena.

Hetken päästä sitä päästiin pyytelemään anteeksi, että on tiuskittu ja vittuiltu kaikille enemmän kuin koko vuonna yhteensä.

Parasta on se, että huominen tuntuu uuvuttavalta jo valmiiksi. Eikä ole yhtään valmiutta siihenkään päivään.

Kysymys kuuluu: Onko pakko jaksaa?

Yksinäisyys

Yksinäisyyttä on monenlaista; fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista. Useimmiten yksinäisyydellä tarkoitetaan sitä, että on yksin, ettei ole ystäviä tai tuttuja kenen kanssa olla ja viettää aikaa. Moni saattaa oikeastikin olla yksin; ei ystäviä, ei perhettä, ei ketään.

Itse tunnen yksinäisyyden psyykkiseksi tunteeksi, ettei ketään ole lähettyvillä, kukaan ei välitä, eikä halua tehdä asian eteen mitään. Yksinäisyyttä on myös se, ettei ole nähnyt ystääviään moneen päivään tai kuullut heistä mitään. Omaan yksinäisyyteeni ei auta se, että menisin käymään vanhempieni ja muun perheeni luona, tai tapaamaan sukulaisia. Ei se ole se, joka siihen auttaa, ainakaan itselläni. Yksinäisyyttä voi olla myös tunne, että olet aina se, joka aloittaa keskustelun. Jos et aloittaisi keskustelua, olisiko ketään, kenen kanssa puhuisit? Monet vanhemmat ei välttämättä ymmärrä, kun heidän lapsensa kertoo olevansa yksinäinen, saattavat vain, keksiä tekemistä itsensä kanssa. On myös niitä ihmisiä, jotka ovat tottuneet olemaan itsekeen kiusaamisen tai hylkimisen takia, he ovat taas niitä ihmisiä, jotka pelkäävät päästää muita lähelleen.

En tiedä onko oma mieheni joskus ollut tällainen, en tiedä kiusattiinko häntä koulussa, mutta en näe hänen käyvän ystävien kanssa paljon ulkona. Toisinaan hän käy, silloin kun pyydetään eli harvoin ja silloin, kun hän pyytää, saadaan aina jännittää tuleeko vai ei, jos ei niin sitten ollaan kahdestaan, big deal. Hän oli hyvin ujo, ja tuntui, ettei halunnut päästää minuakaan lähelleen suhteemme alussa. Kaikki hänen ajatuksensa, tekemisensä, unelmat, kaikki asiat olivat yksityisiä, eivät siis kuuluneet minulle pätkääkään. Kesti hyvin paljon aikaa, että hän päästi minut kunnolla lähelleen. Ennen oli vain minä, minä ja minä, nykyään ollaan me. Nyt hän on armeijassa ja olin kovin yllättynyt, että heillä oli siellä todella hyvä ryhmä henki.

Kuitenkin, kun armeija alkoi, aloin tuntea itseäni yksinäiseksi. Ystävillä on niin paljon tekemistä muualla, etteivät he ehdi nähdä, eivät välttämättä edes puhua Facebookissa. Tuntuu, että jos en aloittaisi keskustelua, olisin todellakin yksin. En tiedä mitä tekisin, unohtaisiko ihmiset minut kokonaan. Muistettaisiinko: "ainiin hänkin on olemassa, mitäköhän hänelle kuuluu?", vai jäisikö se vain ajatuksen tasolle, jota ei sen enempää mietittäisi. Sen takia yleensä itse teen yksinäisyydelle jotain. Toisaalta, haluanko oikeasti tehdä sille yksinäisyydelle mitään, odotan vain, ottaako kukaan yhteyttä, kiinnostaako ketään.

Yksinäisyys jättää jälkensä. Itselleni jälki jäi yläasteelta, olin kiusattu, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Olin siis yksin. Ei ketään, jota olisi kiinnostanut. Ylä-asteen jälkeen pelkäsin päästää ihmisiä lähelleni, nyt enemmän pelkään, että he lähtevät, vaikka lukio loppui jo, osa heistä onkin jo lähteneet, mutta lähimmistä on kaikista suurin pelko. Onko vika minussa vai missä? Pelkään, että jään yksin.

Julkisen terveydenhuollon toimivuus: Onko mikään muuttunut?

Tänään tuli koettua rakkaan anopin kanssa iloinen yllätys, kun jouduimme lähtemään kunnallisen sairaalan terveyskeskuspäivystykseen. Aluksi jonotimme kolme vuoronumeroa (n. 15min), että päästiin ilmoittautumaan. Ilmoittautumistiskillä vastassa oli nuori nainen, joka ilmoitti jo heti, etten pääse lääkäriin, vaan hoitaja ottaa vastaan ja tekee alkututkimuksen. No itse olin jo hermostua tiskiltä päästyäni, että tästä ei tule perkele mitään. "Taas joudun odottamaan 6h ennen kuin pääsen mihinkään tutkimuksiin." Mutta ei, 20 minuutin kuluttua nimeäni kutsutaan ja menen hoitajan vastaanotolle. Siellä ensimmäisenä hoitaja kyseli oireet, mittasi tulehdus arvot ja otti nieluviljelyn. Tulehdusarvot saatiin nyt jo tietää: CRP 52, hoitaja kertoi viljelyn tuloksen valmistuvan vasta maanantaina. Kuitenkin konsultoi päivystävää lääkäriä; "aloitetaanko antibiootti nyt vai viljelyn valmistuttua?", vastaukseksi tuli jälkimmäinen vaihtoehto. Eli soitan tulokset terveysasemalta maanantaina. He laittavat tarvittaessa e-reseptin. Lopputulos hoitoon ei ollut miellyttävin, mutta jos ajatellaan sitä syvemmin, sain kuitenkin täydellisen palvelun, eikä siihenkään mennyt aikaa kuin vajaa tunti. Ennen kaikkeen tuohon saattoi mennä jopa se 6h ennen kuin päästiin edes hoitajalle. Toisaalta ehkä se jonotusaikakin riippuu ihan tuurista: kuinka monta ihmistä on ennen sinua jonottamassa päivystykseen. Nyt asiakkaita oli omasta mielestäni paljon, mutta silti ei mennyt tuntia pidempää. Eli onko julkiseen terveydenhuoltoon pääsy muuttunut parempaan suuntaan? Omasta mielestäni, kyllä! Olisi hyvin voinut olla mahdollista, että olisimme odottaneet enemmänkin, nykyään yksityisellä sektorilla tutkimukset ja lääkäriin pääsy kestää välillä helpostikin parikin tuntia. Onko enemmän mahdollista, että nykyään kaikki hakeutuu ennemmin yksityiselle puolelle vain sen takia, että siellä palvelu on nopeaa. Itse kävin monta vuotta yksityisellä, ennen kuin uskaltauduin takaisin julkisellepuolelle. Itse siis voisin jopa väittää, että julkinen terveydenhuolto on parantunut.

Terveiset sängyn pohjalta

Elikäs kuumeessa kun ollaan,  pitää muistaa juoda, eikä päästää itseään liian lämpimään vaikka kuinka palelee, eli saunaan ei ole asiaa. Tulehduskipulääkkeillä kuume saadaan laskemaan,  sitä mie käytän enemmänkin,  että pystyy syödä. Kuumeisena, mun on turha miettiäkään kaakaota tai tavis maitoa.  Eli maitotuotteet menee happamana; viilit+piimät, ei siis sokeria tai makeutusaineita. Eräs ystävä neuvoi juomaan kuumaavettä, johon on sekoitettu inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Tällä hetkellä itse parhaiten vedän tölkkikaupalla piimää ja vettä ja buranaa, vatsa kiittää sitten tulevaisuudessa.  Kuumetta ei pidä päästää liian korkealle,  muistan kerran sattuman, joka tapahtui, kun kuume paukahti minulla 40,2. Olin niin janoinen, että hain keittiöstä kaikki, siis aivan kaikki muovi mukit, joita oli siis 30-50kpl, omalle yöpöydälleni ihan vain olemaan, en täyttänyt, ja jatkoin unia. Seuraavana aamuna tuli ihmeteltyä, mitä helvettiä noin 30-50kpl muovimukeja tekee mun pienellä yöpöydällä?  Äiti säikähti kovin ja soitti mummin vahtimaan mua, "etten alkaisi pian pinoamaan lautasia myös", niin ei kumminkaan tapahtunut. Tässä siis pointti oli se, että kuumeessa tulee hourailtua, varsinkin pienet lapset ovat siihen alttiita. Itse olin tapahtuman aikoihin 16-vuotias. Olisi nyt liian ironista, jos olisin saanut influenssan, koska rokotettahan en ollut ottanut, kun sitä oli tarjolla. Ehei "koska, jokavuosi kun olen ottanut,  olen sairastanut vähintäänkin flunssan, viimevuonna en sairastanut lainkaan, koska en ottanut piikkiä, joten miksi nytkään". Tan tan taa, etsitäänpä puu johon koputtaa ettei epäonni suosi tätä tyttöä. Joten takaisin petiin ja huilia.

Marttyyrinä töissä

Aamulla oli sellainen olo, että kurkku on kipeä ja kuumetta ihan vähän, mutta tuli sitten mentyä kumminki töihi ja vedettyä burana naamariin. Sittenpähän jakso vähän aikaan. Taas kolmen aikaa alko tuntua, että kuume nousee ja uudestaan pilleriä naamaan. Nyt päästiin kotiin. Ja kuumemittari näytti normaalia. Töihin on tultu mentyä monta kertaa kipeenä ja taas tuli tehtyä sama. Kerranki mulle yks työkaveri sano, että teen hallaa itselleni ja muut voi sairastua, siks ei kannattas töihin. Toisaalta ite oon sitä mieltä, et siel sairastuu jo muutenki, asiakkaat on kuitenki päälipuollisesti sairastavia ihmisiä. Ei sitä oikeastaan voi niin vältellä. Eikä mulla olekkaan edes mahdollisuutta sairaslomaan, vaikka lääkäri määräisi. Niin se vain menee joissakin paikoissa.

Perkele. Toivottavasti ois ees huomenna parempi. 

Erikoisia nimiä

Töissä tulee törmättyä erilaisiin nimiin tässäpä listaa:



Tyttöjen nimiä:
Neela
Enna
Tunja
Jouki
Aini
Dagmar
Menni



Poikien nimiä
Neo
Nooak
Saki
Miki

Ikävä miestään

Niin joo, oma mieshän lähti Vekarajärvelle viestimieheksi ja toissaviikolla iskettiinkin naamalle TJ300. Olihan se jo tiedossa, mutta silti se tuntu ihan puukolta selässä. Toisaalta siitä tuli nopeasti toivuttua, ei tunnu enää niin pahalta. Se oli semmonen alkushokki.

Ikävähän sitä tietysti on koko miestä, talo on tyhjänä ja no vaikka miestä ei ookkaa mailla nii silti jääkaappi on tyhjä. Hirveästi vaan pitäny miettiä, että mitä tekee. Eilen tuli soitettua hänelle, mutta päättyhän se puhelu sit kumminki kyyneliin. Ikävä tuntuu liian suurelta, edellinen viikonloppu ei kumminkaa menny ihan putkee ukon ollessa kuumeessa ja itse pahallatuulella ollessa. Nyt se sit on tänä viikonloppuna kiinni siellä jossain. Ensi viikon viikonloppuna sillä on synttärit nii pitäs varmaa jotain ylläriä pyyhätä ja hemmotella sitä nyt tän kerran.

Monta eri asiaa.

Se mitä kaikki miehet ajattelevat naisesta, joka on pahalla päällä: "ei tosta ny ota mitää selvää", nii se on ihan totta. Mutta tiedättekö mitä useimmiten naisen päässä liikkuu silloin, kun ollaan pahalla tuulella. "Voi vittu mä sanon, voisko se mies edes joskus olla kotona" tai "voisko se edes joskus tehdä kotitöitä pyytämättä" tai sitten nainen ei itsekkään tiedä mistä kiikastaa. Viimeinen väite voisi olla se oikea, sillä usein kun mies kysyy naiselta, "mikä on?", saa nopeasti mies vastaukseksi: "ei mikään", joko se tosiaan tarkoittaa, että kaikki on päin helvettiä tai sitten nainen ei itsekkään tiedä.
Tätä asiaa pohdiskelin tässä paripäivää ja tulin tähän tulokseen.

Sitten

Sitten takas töihin. Työskentelen lääkäriasemalla vastaanottosihteerinä. Usein tulee asiakkaita, jotka ovat tyhmiä, kuin saappaita. Tulee olo, ettei kukaan katso ympärilleen, tai että ihmiset ovat aivan uusavuttomia. Sitten suututaan siitä, jos menemme protokollan mukaan, jos hinta ei tyydytä asiakasta. Ei se meidän kassatyöntekijöiden syy ole, että hinnat ovat mitä ovat. Itse asiakas sen päättää, mihin hakeutuu hoitoon.

Sitten

Lisäksi tänäaamuna oli mukava herätä kurkku- ja korvakipuun. Pääsin töihin niin alkoi kuumeilu.  Eipä siinä paljoa hymyilyttänyt. Siitä kun tulikin mieleeni. Ihmiset hei, jos menette kaupan kassalle, ei sielläkään aina välttämättä ole hymyilevää henkilökuntaa, mekin ollaan ihmisiä. EI AINA VOI HYMYILYTTÄÄ!!! Se on sellainen asia, joka ärsyttää, että ihmiset olettaa, että koska on asiakaspalveluammatissa niin pitää hymyillä koko ajan. Varsinkin vanhemmat ihmiset, jos heille ei hymyillä niin he heti nostavat siitä älämölön, koska lukevat siitä, että heitä ei kunnioiteta. Perkele, en mä lähde siitä valittamaan jos mulle ei hymyillä kaupassa tai lääkäriasemalla tai kioskilla tai leffateatterissa, koska mistä sitä ikinä voi tietää syytä. Ehkä se työntekijä ei tykkää olla siellä töissä tai sitä kiusataan, ehkä sen mummo tai äiti tai mies on kuollu, ehkä hän on juuri eronnut tai eroamassa tai muuten vaan menee huonosti. Sitä syytä ei ikinä tiedä. Ei siitä pystytetä kylttejä!

Sitten

Eilen tuli valvottua puoli yhteen. Vanha ystävä alkoi chattaa Whatsapp:ssa. Mukavaahan se oli, hän päätyi siihen tulokseen, että olen kaikkea positiivista. Itse näen itseni rumana, itsekkäänä hirviönä, joka raivoaa kaikesta kaikille. Onhan se välillä mukava kuulla jotain hyvääkin itsestään.