Yksinäisyys

Yksinäisyyttä on monenlaista; fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista. Useimmiten yksinäisyydellä tarkoitetaan sitä, että on yksin, ettei ole ystäviä tai tuttuja kenen kanssa olla ja viettää aikaa. Moni saattaa oikeastikin olla yksin; ei ystäviä, ei perhettä, ei ketään.

Itse tunnen yksinäisyyden psyykkiseksi tunteeksi, ettei ketään ole lähettyvillä, kukaan ei välitä, eikä halua tehdä asian eteen mitään. Yksinäisyyttä on myös se, ettei ole nähnyt ystääviään moneen päivään tai kuullut heistä mitään. Omaan yksinäisyyteeni ei auta se, että menisin käymään vanhempieni ja muun perheeni luona, tai tapaamaan sukulaisia. Ei se ole se, joka siihen auttaa, ainakaan itselläni. Yksinäisyyttä voi olla myös tunne, että olet aina se, joka aloittaa keskustelun. Jos et aloittaisi keskustelua, olisiko ketään, kenen kanssa puhuisit? Monet vanhemmat ei välttämättä ymmärrä, kun heidän lapsensa kertoo olevansa yksinäinen, saattavat vain, keksiä tekemistä itsensä kanssa. On myös niitä ihmisiä, jotka ovat tottuneet olemaan itsekeen kiusaamisen tai hylkimisen takia, he ovat taas niitä ihmisiä, jotka pelkäävät päästää muita lähelleen.

En tiedä onko oma mieheni joskus ollut tällainen, en tiedä kiusattiinko häntä koulussa, mutta en näe hänen käyvän ystävien kanssa paljon ulkona. Toisinaan hän käy, silloin kun pyydetään eli harvoin ja silloin, kun hän pyytää, saadaan aina jännittää tuleeko vai ei, jos ei niin sitten ollaan kahdestaan, big deal. Hän oli hyvin ujo, ja tuntui, ettei halunnut päästää minuakaan lähelleen suhteemme alussa. Kaikki hänen ajatuksensa, tekemisensä, unelmat, kaikki asiat olivat yksityisiä, eivät siis kuuluneet minulle pätkääkään. Kesti hyvin paljon aikaa, että hän päästi minut kunnolla lähelleen. Ennen oli vain minä, minä ja minä, nykyään ollaan me. Nyt hän on armeijassa ja olin kovin yllättynyt, että heillä oli siellä todella hyvä ryhmä henki.

Kuitenkin, kun armeija alkoi, aloin tuntea itseäni yksinäiseksi. Ystävillä on niin paljon tekemistä muualla, etteivät he ehdi nähdä, eivät välttämättä edes puhua Facebookissa. Tuntuu, että jos en aloittaisi keskustelua, olisin todellakin yksin. En tiedä mitä tekisin, unohtaisiko ihmiset minut kokonaan. Muistettaisiinko: "ainiin hänkin on olemassa, mitäköhän hänelle kuuluu?", vai jäisikö se vain ajatuksen tasolle, jota ei sen enempää mietittäisi. Sen takia yleensä itse teen yksinäisyydelle jotain. Toisaalta, haluanko oikeasti tehdä sille yksinäisyydelle mitään, odotan vain, ottaako kukaan yhteyttä, kiinnostaako ketään.

Yksinäisyys jättää jälkensä. Itselleni jälki jäi yläasteelta, olin kiusattu, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Olin siis yksin. Ei ketään, jota olisi kiinnostanut. Ylä-asteen jälkeen pelkäsin päästää ihmisiä lähelleni, nyt enemmän pelkään, että he lähtevät, vaikka lukio loppui jo, osa heistä onkin jo lähteneet, mutta lähimmistä on kaikista suurin pelko. Onko vika minussa vai missä? Pelkään, että jään yksin.